Ajatuksia on vaikea tavoittaa silloin, kun ne liikkuvat sekä hiukkasten että aaltojen tavoin. Tiedättehän, yksittäisinä pisteinä ja kaavamaisina sarjoina. Intuitiivisesti näemme aina jälkimmäisen, vaikka tiedämmekin, että ensimmäisen mukaan meidän pitäisi uskomme tunnustaa. Ja kun lopulta näemme, että ne molemmat ovat tosia, olemme niin hämmentyneitä, että unohdamme katsoa yhtään mitään.

Tästä ärsyyntyneenä minä lopultakin päätin kumota tuon autereen laiksi kutsumani säännönmukaisen olotilan, istuin tähän ja keskityin näppäimistöön, jonka yksittäiset pisteet ovat se kenttä, joiden avulla luovimastamme suuresta merestä yritämme tavoittaa yksittäisiä aaltoja ymmärrettävään muotoon. Eiväthän ne tulkinnan, kirjoittamisen, jälkeen koskaan ole samanlaisia kuin poimittaessa, mutta toinen vaihtoehto olisi kai vain alistua ihmisluonnon lakeihin ja antaa mennä. Et niiku... väliix?

Oho. Pyykit pitäisi taas käydä hakemassa. Älä katoa mihinkään pikku aaltosein, ethän?

No... se ajatus hukkui harvinaisen tuskallisesti koristen viimeistään kotiovea avatessa ja naapuriasunnon meuhkaamista kuuntelemaan joutuessa. Luulin, että siellä on joku kauhea perheriita, mutta nehän olivatkin vain pari surullista teini-ikäistä ihmisperäaukkoa harrastamassa sosiaalisesti yhdistävää, mielialaa kohottavaa juttelua. Mikä on tietenkin aina positiivista. Hyvän ystävän kanssa keskustelu on se diskurssi, jolla me ihmiset niin usein jäsennämme havaintomaailmaamme toisillemme ja itsellemme, luomme elämäämme narratiiviseksi kertomukseksi, havaiten jopa aavistuksia jaetusta tietoisuudesta, yhteisöllisyydestä, jostain mitä kutsua pyhäksi, eikö vain?

"Vittu mä olin känäs!"
"Olitsä ny nii kännissä?"
"No siis vittu mä olin känäs!"

Onhan se tietenkin ymmärrettävää, että kun viesti on tarpeeksi monimutkainen, vastaanottajan voi olla vaikea käsittää sitä, ellei puhekumppani huuda sitä niin kovaa, että rappukäytävässäkin voi melkein haistaa puhujan hengityksen. Ei mikään ruusuisin tuoksu muuten. Mutta silti...

Niin sen minä vain halusin sanoa, että koska minun tapani ei ole huutaa ja puhuminenkin on monesti vaikeaa, yritän nyt sitten kirjoittamalla purkaa tietoisuuttani, ahdistustani, onnellisuuttani, kaikkea sitä mitä olemassaolon ilmenemismuodoiksi kutsutaan.

No ei nyt ihan kaikkea.