sunnuntai, 25. toukokuu 2008

Hajamölinää

En varmaan kirjoitakaan niin anonyyminä kuin ensin kuvittelin, joten ei minulla liene liiemmin syytä suureen salamyhkäisyyteen omista asioistani. Miksi olisikaan, kun toisaalta en usko että ne juuri ketään kiinnostavat ja olisin vain otettu, jos kiinnostaisivatkin.

Elämä on sellainen juna, joka tsukuttaa eteenpäin joidenkin toisten rakentamilla kiskoilla. Seisahtuu toisen junan kohdatessaan ja aina säännöllisin väliajoin asemilla, hiljentää ja kiihdyttää. Yleensä vauhti on kuitenkin aina liian hidas ja ravintolavaunu liian kallis, toiset matkustajat liian meluisia. Tai hiljaisia. Tai haisevia.

On myös sellaisia näkemyksiä, että elämä tsukuttamisen sijaan vain puksuttaisi eteenpäin. Että se vähän väliä yskähtelisi ja huokailisi, katselisi maisemia ja sylkisi öljyä. Koskaan ei tiedä, selviääkö se perille ja onko sillä paha darra seuraavana aamuna. Höyryjunien aikahan piti olla ohi jo sata vuotta sitten?

Kuvittelin joskus, että joku on ihan ilkeyksissään rakentanut ne kiskot, joita meidän on muka pakko posottaa eteenpäin. Että se on joku salajuoni. Että osta Fiat, kasta Kiat, syö siat ja pese liat, puh, pah, elämästä pois. Siellä oli sitten jotain ahneita paskoja rakentamassa niitä kiskoja. Joku kauhee kapitalistihirviö. Semmonen alaston vihree rumilus millä on seittemän kättä, jokainen eri taskuissa. Mikä örisee matalalta yön pimeinä tunteina sun käpyrauhastasi hellästi hyväillen, että "Hyvää päivää, täyttäkää lomakkeen 14 kääntöpuoli B."

Sitten kuulin, kun joku kivatukkanen kaveri lauloi että "...pick up your first thought and take that adventure. I'm sure you'll be much happier than if you're stuck with the idea of doing what you're expected." Nii että tosiaan, meikähän määrää mun omasta elämästäni enkä mie mee minkään valmiin kaavan mukaan. Vähä jee! Jälkeenpäin onneksi tajusin, että vaikka asioita ei tarvitse tehdä tietyllä tavalla, se ei tarkoita, ettei niitä voisi tehdä sillä tavalla, ja olla jopa onnellinen. Pääsykoekirja sanoo, että sitä kutsutaan anti-antiessentialismiksi. Toivottavasti en tule hulluksi, ennen kuin pääsen kirjoittamaan nuo asiat siihen kokeeseen ja sen jälkeen syöksymään siihen ihanaan tunneliin, jonka päässä oleva valo ei olisi vastaantuleva juna.

Niin se laulaja, se syöksyi 26-vuotiaana kirkontornin katolta ja kuoli. Olikohan se sittenkään niin onnellinen.

Minä olen väsynyt ja ikävystynyt tähän rumaan tekstiin, jota tänään köhisen. Siksi lopetan ajoissa. En edes koskaan päässyt puhumaan siitä, mistä aioin, mihin alussa viittasin. En minä halua sittenkään paljastaa mitään itsestäni. Sellainenhan olisi tekshtibitionismia.

Olipa se rumaa.

Lopetussilta. (Bridge, tiätteks? Portti kahden olemismuodon rajalla, pyhä ylitys, rituaalinen hyppäys B-osan elävän kategoriasta kuolleiden kertosäkeeseen.)

Älä nyt enää jaksa.

sunnuntai, 11. toukokuu 2008

Katkennut kehä

Ajatuksia on vaikea tavoittaa silloin, kun ne liikkuvat sekä hiukkasten että aaltojen tavoin. Tiedättehän, yksittäisinä pisteinä ja kaavamaisina sarjoina. Intuitiivisesti näemme aina jälkimmäisen, vaikka tiedämmekin, että ensimmäisen mukaan meidän pitäisi uskomme tunnustaa. Ja kun lopulta näemme, että ne molemmat ovat tosia, olemme niin hämmentyneitä, että unohdamme katsoa yhtään mitään.

Tästä ärsyyntyneenä minä lopultakin päätin kumota tuon autereen laiksi kutsumani säännönmukaisen olotilan, istuin tähän ja keskityin näppäimistöön, jonka yksittäiset pisteet ovat se kenttä, joiden avulla luovimastamme suuresta merestä yritämme tavoittaa yksittäisiä aaltoja ymmärrettävään muotoon. Eiväthän ne tulkinnan, kirjoittamisen, jälkeen koskaan ole samanlaisia kuin poimittaessa, mutta toinen vaihtoehto olisi kai vain alistua ihmisluonnon lakeihin ja antaa mennä. Et niiku... väliix?

Oho. Pyykit pitäisi taas käydä hakemassa. Älä katoa mihinkään pikku aaltosein, ethän?

No... se ajatus hukkui harvinaisen tuskallisesti koristen viimeistään kotiovea avatessa ja naapuriasunnon meuhkaamista kuuntelemaan joutuessa. Luulin, että siellä on joku kauhea perheriita, mutta nehän olivatkin vain pari surullista teini-ikäistä ihmisperäaukkoa harrastamassa sosiaalisesti yhdistävää, mielialaa kohottavaa juttelua. Mikä on tietenkin aina positiivista. Hyvän ystävän kanssa keskustelu on se diskurssi, jolla me ihmiset niin usein jäsennämme havaintomaailmaamme toisillemme ja itsellemme, luomme elämäämme narratiiviseksi kertomukseksi, havaiten jopa aavistuksia jaetusta tietoisuudesta, yhteisöllisyydestä, jostain mitä kutsua pyhäksi, eikö vain?

"Vittu mä olin känäs!"
"Olitsä ny nii kännissä?"
"No siis vittu mä olin känäs!"

Onhan se tietenkin ymmärrettävää, että kun viesti on tarpeeksi monimutkainen, vastaanottajan voi olla vaikea käsittää sitä, ellei puhekumppani huuda sitä niin kovaa, että rappukäytävässäkin voi melkein haistaa puhujan hengityksen. Ei mikään ruusuisin tuoksu muuten. Mutta silti...

Niin sen minä vain halusin sanoa, että koska minun tapani ei ole huutaa ja puhuminenkin on monesti vaikeaa, yritän nyt sitten kirjoittamalla purkaa tietoisuuttani, ahdistustani, onnellisuuttani, kaikkea sitä mitä olemassaolon ilmenemismuodoiksi kutsutaan.

No ei nyt ihan kaikkea.